No niin. Taas kerran tein juhlallisen päätöksen laihtua. En tiedä, monesko kerta tämä on, kun jokin saa minut heräämään todellisuuteen ja tekemään sen päätöksen. Olen jo seonnut laskuissa. Tällä kertaa se wake-up call oli niinkin yksinkertainen kuin vilkaisu peiliin. Katson kyllä peiliin joka päivä meikatessani ja hiuksia suoristaessani, mutta silloin onnistun yleensä olemaan kiinnittämättä huomiota kokonaisuuteen. Tällä kertaa kuitenkin satuin vahingossa vilkaisemaan peiliin, kun olin menossa vessaan, ja näin koko kauheuden. Olen läskimpi kuin koskaan ennen, ja se on paljon sanottu. Lanteilla paistavat kirkkaanpunaiset kasvuarvet, vaatteet käyvät kireiksi...

Nyt olen ihan oikeasti kunnolla ylipainoinen, painoindeksikin sanoo niin. Olen minä jo vuosia ollut läski, mutta silloin sentään normaalipainon rajoissa. Ehkä sen takia olenkin antanut tilanteen mennä näin pahaksi. Vaikka peili on sanonut, että pitäisi laihtua, olen lohduttautunut sillä, että en kai oikeasti voi olla lihava, jos olen normaalipainoinen. Toki minulla on siitä huolimatta ollut aikoja, jolloin olen oksentanut ulos kaiken, mitä olen laittanut suuhuni, tai vaihtoehtoisesti syönyt todella vähän. Ongelmani ei silti koskaan ole ollut bulimia, tai anoreksia, vaan ylensyönti, BED näin hienommin sanottuna. Binge eating disorder, hallitsematon ahmiminen.

En tiedä, miksi suhtautumiseni ruokaan on niin pakkomielteinen. Kuvittelisin, että suhtautumiseni siihen on samanlainen, kuin alkoholistilla alkoholiin. En kykene hillitsemään itseäni, vaikka kuinka yritän. Ja toisin kuin alkoholista, ruoasta ei oikein voi päästä kokonaan eroon, koska ilman ravintoa kuolee. En kykene ajattelemaan ruokaa neutraalina välttämättömyytenä. Minulle se on jotain, mitä ihan oikeasti sekä vihaan, että rakastan. Se on säälittävää ja kuvottavaa, tiedän sen tuskallisen hyvin, ja se saa minut vihaamaan itseänikin. En osaa sanoin kuvailla sitä pakottavaa tarvetta ahmimiseen, mutta sitä vastaan on todella vaikeaa taistella.

Se helpottaa vähän, jos ei syö mitään. Jos syön vähän, se vain laukaisee himon saada lisää, ja silloin on oikeastaan mahdotonta hillitä itseään. Mutta nyt, kun en ole kahteen päivään laittanut suuhuni mitään muuta kuin vettä ja kahvia, alkaa jo tuntua vähän helpommalta. Se kannustaa jaksamaan, kun tunnen nälän kurnivan vatsassani... siitä tulee jotenkin vahva olo. Siltikin ajatukseni pyörivät hyvin paljolti ruoan ympärillä. Aina välillä mieleeni tunkeutuu ajatus luovuttamisesta... jos lähtisin vain kauppaan ostamaan hirveän kasan mässyä, eihän se maailmaa kaada. Voin aina oksentaa kaiken ahmimani ulos, vaikka oksentaminen onkin minulle aivan äärettömän tuskallista. Mutta yritän parhaani mukaan blokata sellaiset ajatukset mielestäni.

Huomenna ajattelin syödä jotakin. Ehkä vähän vihanneksia. Vedellä elämisestä tulee aika voimaton olo, ja huomenna minulla ei oikein ole varaa olla voimaton. Pitäisi käydä kuntosalilla, ja illalla on yksi konsertti. Onhan se muutenkin järkevämpää syödä vähän, ettei aineenvaihdunta pysähdy kokonaan. Täytyy vain olla todella varovainen, etten sitten sorru ahmimaan lisää ja lisää. Tänään meinasin jo tehdä yhden leivän, kun pyörrytti niin... olin jo avaamassa leipäpussia, mutta pystyin onneksi kuitenkin vastustamaan.

Jotenkin tämä itsensä kiduttaminen tuntuu niin merkityksettömältä juuri nyt. En tule huomaamaan tuloksia ennen kuin vasta joskus kuukausien kuluttua, enkä ole kovin kärsivällinen ihminen. Olisi niin paljon helpompaa vain mennä kauppaan ostamaan se tavallinen ostoskorillinen herkkuja. Onneksi ei oikeastaan ole edes varaa siihen, helpompi olla sortumatta. Yritän ajatella, että jokainen suupala, jonka jätän väliin on askel lähemmäs kaunista peilikuvaa. Ehkä, jos selviän ensimmäisistä viikoista, alan huomata edes jonkinlaista muutosta, ja tämä kaikki helpottuu vähän.

Selailen tässä thinspiration-sivustoja, mutta niistä ei oikeastaan ole hirveästi apua. En minä halua näyttää miltään hammastikulta. En halua kylkiluideni törröttävän vaatteiden läpi. En halua vatsani painuvan kuopalle. En halua lommoposkia. Minun tavoitteeni ei ole "uhmata maan vetovoimaa", niinkuin niiden tyttöjen. En pidä suurinta osaa malleista edes kauniina, sellainen laihuus on kuvottavaa. En halua olla höyhenenkevyt, haluan vain olla hoikka ja kaunis. Ihan normaalin näköinen tyttö.

En ole tyhmä, enkä kuvittele, että jos saavutan unelmapainoni, niin elämästäni tulee täydellistä ja voin jättää Analle ja Mialle hyvästit. Suhtautumiseni ruokaan ei muutu, vaikka ulkomuotoni muuttuisikin. Tulen varmasti kamppailemaan ahmimisen kanssa koko elämäni. Painoni varmaan tulee heittelemään paljon. Mutta koskaan enää en aio päästää itseäni läskiksi. Ehkä voin aina joskus ahmia itseni pari kiloa lihavammaksi, ja sitten paastota pari viikkoa pudottaakseni ne kilot. Eihän se mikään unelmatilanne ole, mutta olen realisti.

En vain halua enää olla ruma.